maanantai 6. tammikuuta 2014

Suomi on uusi ja niin edelleen

Facebookin ja Twitterin perusteella eilisillan ja tämän päivän aikana on ollut suunnilleen yksi mahdollinen puheenaihe ja se on tietysti pikkuleijonien eli poikien (tai no, miehiähän ne jo ovat jopa tällaisen täti-ihmisen mielestä) U20-maajoukkueen jääkiekkomestaruus. Ja sopiihan tuo minulle.

Tunnustan seuranneeni finaalipeliä lähinnä sivusilmällä aina peliaikaan 58.30 asti, mutta siitä eteenpäin yhä intensiivisemmin: siis toisella silmällä telkkaria ja toisella silmällä Twitteriä. Olen melko vakuuttunut, että tovin päästä evoluutio on ottanut huomioon second screenit ja kaikkien katseessa on vahvaa karsastusta. Itse peliä en ala analysoimaan muuten kuin että finaali oli Ruotsin, mutta maalit eivät. Vähän häiritsivät ne pussailevat trekronorfanit, jotka liimautuivat toisiinsa joka kerta, kun boksissa rangaistusta istuvaa leijonanpentua kuvattiin. Annan sen silti anteeksi, sillä he eivät ehkä tienneet, mitä he olivat tekemässä. Ja sitten tänään on häirinnyt se näsäviisastelijoiden lauma, jonka mielestä koko mestaruudella ei ole mitään arvoa, se on väärin hankittu tai sitä on juhlittu väärin tai että miksi aina jääkiekko saa kaiken näkyvyyden kun toi yksikin laji ois paljon parempi. Mutta annan nämäkin tyhmyydet toisille anteeksi. Mestaruus on hieno ja ihana asia. Aina.

Ja sitten henkilökohtaisempaa: tänään oli varsinainen sukulointipäivä. Ensiksi käytiin miehen sukulaistalossa ja sitten tukka putkella ja auton pakoputki punaisena siskoni perheen luona. Näin kymmenen tuntia, 250 kilometriä, kaksi kahvipannua, kolme muffinsia ja kaksi suklaarasiaa myöhemmin voi todeta, että oli erittäin hyvä idea jättää nämä ns. pakolliset (mutta silti kivat, toim. huom.) vierailut viimeiseen mahdolliseen vapaapäivään. Nyt on sitten mukavan rentoutunut olo lähteä kohti tynkätyöviikkoa, pyykit pestynä, koti puhtaana, mieli täynnä kevyitä ja stressaantumattomia ajatuksia. Jep jep.

Tällä viikolla pitäisi ainakin:

Saada nämä kummipojan aavistuksen keskeneräiset pöksyt valmiiksi. Löytyi oiva ja ihana kangas Eurokankaasta ja nykyiset käsityötaitoni riittävät juuri ja juuri lasten perushousujen tekemiseen. Siispä niitä sitten tehdään. Ommeltavana on vielä toinen lahkeensuu ja vyötärö sellaiseksi, että kehtaa lapselle pukea. Vaikka toki housujenpitäjä on onneksi vielä siinä iässä, ettei osaa erityisemmin protestoida. Tädin onni semmoinen!


Kehitellä jotakin uutta ja mullistavaa miehen rallitouhujen tiedottamiseen ja markkinointiin. Olen lupautunut jollakin todella synkällä ja valottomalla hetkellä, että tällä kaudella loistaa niin Facebook-tili kuin Twitter ja Youtubekin (kahta jälkimmäistä ei ole vielä edes perustettu, tiliä siis.). Ensimmäiseen kisaan on toki aikaa vielä kaksi ja puoli viikkoa, joten mikäs hätä tässä. Melkein valmiissa maailmassa. Tähän asti tiimin ovat pitäneet kurissa ja järjestyksessä miehen vanhempien koirat ja hyvin ovatkin. Ei karkaa huoltomies tallilta, ei!





Niin ja sitten tietysti töitä. Mutta ei niistä nyt enempää näin maanantai-iltana, joka tuntuu sunnuntai-illalta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti