perjantai 17. tammikuuta 2014

Navakkaa pohjoistuulta

Myönnetään. Olen muuttumassa hiljalleen hysteerikoksi. Eikä välttämättä niin hiljalleenkaan.

Anna esimerkin: Eilinen torstai kääntyi reippaasti draamakuningattaruuden puolelle, kun tutkiva journalisti eli allekirjoittanut sai alkuperäislähteitä hyödyntäen selville, että Rovaniemen reissua varten varattu majoitus on kuin onkin tarkoitettu kuudelle hengelle. Ei seitsemälle, eikä kahdeksalle kuten aiemmat tarkistamattomat, mutta luotettavana pidetyt lähteet olivat kertoneet. Tarkistuslaskennankin jälkeen kaksi kilpa-autoilijaa ja neljä huoltomiestä tekee yhteensä kuusi miestä, siis kuusi ihmistä.Mikä järkyttävä, pöyristyttävä ja kauhistuttava asia!

Niinpä asiaa koskeva neuvottelutilanne aavistuksenomaisesti kärjistyi ja ilmoitin jättäväni koko pohjoisen matkan väliin. Pitäkää tunkkinne, kardaaninne ja vaikka juomapussinne, tuumin. Kyllä, otti päähän, ihan sanalla sanoen vitutti.

No, tänään pohjoisen tuuli taas kääntyi astetta lauhkeammaksi itätuuleksi. Kaikeksi yllätyksekseni Rovaniemen hotellien varaustilanne osoittautui suorastaan väljäksi ralliviikonloppunakin - kertooko se sitten lajin suosion hiipumisesta vai mistä, mene ja tiedä. Niinpä itsetuntoani pörhistellen varasin yhden hengen huoneen itsestään, legendaarista mainetta kantavasta Pohjanhovista. Siellä minä sitten elostelen koko ensi viikon loppupuolen, ja olen ainakin omasta mielestäni ansainnut sen. Vähän kyllä hampaita kiristytti: pitkään viikonloppuun uppoavalla summalla pääsisi äkkilähdöllä kevyesti jonnekin, missä mittari on reilusti plussalla, mutta jospa tämä kaikki nyt olisi sitten sen arvoista. The Pohjanhovin jälkeen olen kai nähnyt kaiken tämänkin harrastuksen parissa, eikö?

Hysteria ja ylireagointi ovat siis olleet vahvasti kuluneiden päivien teemoja. Ja tätä jatkuu takuuvarmasti ainakin sunnuntaihin asti: onko varusteet, onko lääkkeet, onko vaatteita tarpeeksi, onko kamerat, onko muistikortteja, onko laturit, onko talvikengät, onko toiset talvikengät, onko varmasti hanskoja, onko sitä, onko tätä. Aika rasittavaa, ihan jopa minusta itsestäni. Ahdistuksen ja murehtimisen määrä ei varsinaisesti laskenut viime joulukuisten tapahtumien myötä, kun yksi nimeltä mainitsematon sairaus köpötteli perheeseen. Mutta kai tämä on sitten sitä rakkautta.

Huomenna menen kummipoikien kanssa paistamaan makkaraa ja rauhoitun. Ainakin vähäksi aikaa.

Kyllä minä ymmärrän, että tälle häviän ainakin just nyt. Tolla on hopeateippiäkin. Minulla korkeintaan naamalle varisseet ripsivärit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti