Klipsikasseja ja munan maalausta

Ei poroja. Ei joulupukkia. Ei SM-pisteitä.

Piti jo muutama päivä sitten kirjoittaa syvällinen analyysi ja vielä syvällisempi avautuminen perheen Rovaniemen-matkasta, autourheilusta, moraalista ja maailman tilanteesta yleisesti, mutta onneksi olen ollut liian kiireinen siihen. Patetian puolelle se olisi kumminkin mennyt. Totean vain siis, että harmitukseen ei voi kuolla, se on nyt todistettu ja koettu. Ei romahettu, vaikka olihan sen paikoin sitä drankempaa huumoria. Ja oli siellä myös oikeasti paikoin harvinaisen hauskaakin. Kuvia voi katsella vaikka miehen Facebook-sivuilta. Itse ei tullut juuri kuvia otettua, koska siellä oli suurimman osan ajasta niin helvetillisen kylmä, että ei paljon rukkasta huvittanut ottaa kädestä kameranräpläämisen takia. Ja siinä vaiheessa kun sää lauhtui, oli jotakin ihan muuta tekemistä kuin kuvien ottamista.


Mutta tähän päivään ja yhteen hauskaan juttuun, jonka löysin tänään. Tai työkaveri sen oikeastaan ensiksi hoksasi, mutta otan tämän nyt omiin nimiini, ainakin vähän. Löysimme (no, siis työkaveri edelleenkin löysi) paikallisen käsityöliikkeen nettisivuilta kurssivalikoiman. Ja pian olikin hysteerinen kikatuskohtaus valmis: tarjolla on muun muassa klipsikassikurssi (sekä alkeis- että jatkokurssi), Pisanka-munan maalauskurssi (kurssin hintaan sisältyvät värit) ja keväämmällä vielä posliinin koristelua siirtokuvilla (kurssimaksu sisältää poltot). Minä en kehtaa laittaa tähän linkkiä kyseiseen putiikkiin, mutta uskokaa silti, että nuo kurssit ovat oikeasti olemassa. Ei noita kukaan tahallaankaan keksi, niin huonoa huumoria ovat.

Ai niin, perun kaikki Stockmannin verkkokauppaan kohdistamani moitteet. Sain eilen hartaasti odotetun paketin ja tunsin kohoavani ainakin pari yhteiskuntaluokkaa ylemmäs. Esimerkiksi: sisällä olleet silkkipaperikääröt oli sinetöity Stockmann-tarralla, tilauslista oli paketoitu pahvikoteloon ja papereissa minua teititeltiin. Ostan jatkossakin. Alla oleva kuva on vähän väärinpäin pahvikotelosta, mutta ei  anneta sen häiritä.

Klipsikassien, munanmaalausten ja posliininpolttojen sijaan minä lähden nyt neulomaan villasukkia. Tai ainakin yrittämään, sillä toistaiseksi ensimmäiset ja ainoat villasukat olen neulonut joskus ala-asteella. Eli karkeasti arvioiden reilut 15 vuotta sitten. Etsin netistä mahdollisimman helppoa sukkaohjetta eli sellaista, missä ei tarvitsisi neuloa oikeastaan mitään, vaan sukka ikään kuin itsekseen valmistuisi, mutta sellaisen ohjeen puutteessa päädyin kokeilemaan tätä 3 + 1 puikko-ohjetta. Aion raportoida lähiaikoina, kuinka tilanne ja sukka kehittyvät.

Talviklassikko: Lasten kanssa retkellä

Äimistellään nyt sitten tässäkin blogissa talvea, pakkasta ja lunta - noita tammikuun merkillisiä ilmiöitä.

Lauantaina vietin oikeaa retkipäivää yhden aikuisen ja kahden muksun kanssa. Koska jokainen lasten kanssa tarpeeksi pitkään ja vaihtelevissa olosuhteissa oleskellut tietää, niin tällaisilla säillä (jos kohta muulloinkin) retkikohde kannattaa valita erityisen huolellisesti. Ennen retkelle lähtöä on arvioitava ainakin seuraava vaipanvaihtohetki, tulevan ruoan tarve ja pienimpien halukkuus syödä sitä, päiväunien läheisyys ja sen vaikutus retkeilykäyttäytymiseen, mukuloiden pakkasenkestävyys ja se, miten helppoa lukuisat retkirepusta unohtuneet tavarat on hakea tai korvata retken aikana. Sekä tietysti aikuisten hermojenkestävyys ja yleinen organisointikyky.

Nämä asiat huomioiden valitsimme retkikohteeksi ihanan aurinkoisen ja tuulettoman järvenrannan, jossa olisi loistavasti tilaa tehdä nuotio ja istua paistamassa makkaraa. Paikan paras puoli oli etäisyys lasten kotiin: noin 70 metriä.

Matkalla retkikohteeseen otin pakollisen talvisen laiturikuvan. Laitureita kuvataan yllättävän paljon suhteessa siihen, että ne ovat laitureita.
Sitten sytytettiin nuotio. Tai yritettiin. Ei onnistunut. Niinpä vanhempi pojista kommennettiin hakemaan sanomalehtiä sytykkeiksi talon sisältä.

Ensiksi piti selvittää viisivuotiaalle, mikä on sanomalehti. Keskustelu meni jotenkin näin:
Aikuiset: Haepas sanomalehtiä sisältä.
Lapsi: Onko ne niitä, missä on vähän kuvia?
Aikuiset: Joo, just niitä. Se, mitä kutsutaan Itä-Savoksi tai Helsingin Sanomiksi. Ne ovat sanomalehtiä.
Lapsi: Ai niitä, mitä pikkuveli ei lue? [toim. huom. pikkuveli on alle 2-vuotias]
Aikuiset: Just niitä.

Lehtiä odotellessa otin lisää taiteellisia talvikuvia.

Tässä on taidonnäyte makrokuvaustilan käytöstä.

Ja tässä puu oikeassa reunassa -asettelusta. Kuvan musta piste ei valitettavasti ole ufo tai kuolleiden henkien ilmestys, vaan silkkaa linssissä olevaa likaa.






Lopulta nuotio syttyi ja päästiin itse asiaan eli paistamaan makkaraa ja syömään eväitä. Minun tehtäväkseni jäi varmistaa, ettei kumpikaan tekokuitugoretexpolyesteri-haalareissa seikkailevista pojista kaadu nuotioon ja syty tuleen. Lasten äidin tehtäväksi jäi loput, kuten yleensäkin. Kuva kertoo tässäkin tapauksessa enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitten tulimme pois retkeltä ilman, että kukaan huusi, itki, oli nälkäinen, kiukkuinen, uupunut tai saanut muunlaisen hermoromahduksen. Varsinaiset luontohavainnot teimme myöhemmin ikkunan takaa: jäällä juoksi kaksi kettua (tapahtumasta ei ole kuvatodistetta, mutta se tapahtui silti) ja kaksi luistelijaa sujakoi myös jäällä (näistäkään ei kuvia).

Illalla haastoin itseni ompelutehtävillä eli ompelin miehen ajopukuun kolme (tuntui kolmeltakymmeneltä) mainostilkkua. Siitäkin otin kuvan.


Oli siis hyvä päivä. Jukureidenkaan tappio ei haitannut, koska se ei varsinaisesti tullut yllätyksenä. Tänään kartanlukija kävi hakemassa aamupäivällä miehen pois, joten tämäkin on ollut verrattain hyvä päivä.

Navakkaa pohjoistuulta

Myönnetään. Olen muuttumassa hiljalleen hysteerikoksi. Eikä välttämättä niin hiljalleenkaan.

Anna esimerkin: Eilinen torstai kääntyi reippaasti draamakuningattaruuden puolelle, kun tutkiva journalisti eli allekirjoittanut sai alkuperäislähteitä hyödyntäen selville, että Rovaniemen reissua varten varattu majoitus on kuin onkin tarkoitettu kuudelle hengelle. Ei seitsemälle, eikä kahdeksalle kuten aiemmat tarkistamattomat, mutta luotettavana pidetyt lähteet olivat kertoneet. Tarkistuslaskennankin jälkeen kaksi kilpa-autoilijaa ja neljä huoltomiestä tekee yhteensä kuusi miestä, siis kuusi ihmistä.Mikä järkyttävä, pöyristyttävä ja kauhistuttava asia!

Niinpä asiaa koskeva neuvottelutilanne aavistuksenomaisesti kärjistyi ja ilmoitin jättäväni koko pohjoisen matkan väliin. Pitäkää tunkkinne, kardaaninne ja vaikka juomapussinne, tuumin. Kyllä, otti päähän, ihan sanalla sanoen vitutti.

No, tänään pohjoisen tuuli taas kääntyi astetta lauhkeammaksi itätuuleksi. Kaikeksi yllätyksekseni Rovaniemen hotellien varaustilanne osoittautui suorastaan väljäksi ralliviikonloppunakin - kertooko se sitten lajin suosion hiipumisesta vai mistä, mene ja tiedä. Niinpä itsetuntoani pörhistellen varasin yhden hengen huoneen itsestään, legendaarista mainetta kantavasta Pohjanhovista. Siellä minä sitten elostelen koko ensi viikon loppupuolen, ja olen ainakin omasta mielestäni ansainnut sen. Vähän kyllä hampaita kiristytti: pitkään viikonloppuun uppoavalla summalla pääsisi äkkilähdöllä kevyesti jonnekin, missä mittari on reilusti plussalla, mutta jospa tämä kaikki nyt olisi sitten sen arvoista. The Pohjanhovin jälkeen olen kai nähnyt kaiken tämänkin harrastuksen parissa, eikö?

Hysteria ja ylireagointi ovat siis olleet vahvasti kuluneiden päivien teemoja. Ja tätä jatkuu takuuvarmasti ainakin sunnuntaihin asti: onko varusteet, onko lääkkeet, onko vaatteita tarpeeksi, onko kamerat, onko muistikortteja, onko laturit, onko talvikengät, onko toiset talvikengät, onko varmasti hanskoja, onko sitä, onko tätä. Aika rasittavaa, ihan jopa minusta itsestäni. Ahdistuksen ja murehtimisen määrä ei varsinaisesti laskenut viime joulukuisten tapahtumien myötä, kun yksi nimeltä mainitsematon sairaus köpötteli perheeseen. Mutta kai tämä on sitten sitä rakkautta.

Huomenna menen kummipoikien kanssa paistamaan makkaraa ja rauhoitun. Ainakin vähäksi aikaa.

Kyllä minä ymmärrän, että tälle häviän ainakin just nyt. Tolla on hopeateippiäkin. Minulla korkeintaan naamalle varisseet ripsivärit.

Paakkelssi ja tulikalsongit

Ta-daa, tässä se on! Petran paakkelssi eli palkinto, jonka lupasin (jälkikäteen) blogin ekalle kommentoijalle. Ja se oli reipas Petra, joka sai työpaikan syöttölästä hankitun Marianne-muffinsin. Huomaa kaunis ja harkittu kattaus.

Maanantaina alkuviikon energiahuuruissa syntyi puhtaan spontaani idea: kyllä, Tunturiralliin eli Rovaniemellä kurvailtavaan SM-ralliin on päästävä. Kyseinen kisa ajetaan ensi viikolla, ja olin ajatellut - kuten kaikkina edellisinäkin vuosina tätä ennen erittäin tervejärkisesti - että sinne asti ei kannata matkustaa, sillä tarjolla ei ole juuri muuta kuin lunta, pakkasta ja pimeyttä eli asioita, jotka kolmestaan kuuluvat inhoan talvessa top 2 -listalle. No, nyt ajattelin toisin.

Ukot eli mies ja kartanpitäjä häipyvät Tunturin hämyyn jo tämän viikon sunnuntaina (Nuotteja raapustellaan koko viikko. Kuulemma.) ja minä painallan perässä torstaina pummikyydillä paikallisesti kootun rytmiryhmän kanssa. Koska matkustusvälineeksi on valittu vuodenaikaan nähden luontevasti matkailuauto (härvelin nopeusrajoitus 80 km / h), uskallan jo tässä vaiheessa veikata noin kymmentuntisesta matkasta muistiinjäävää. Jos eli epäilemättä kun perille pääsemme, majoitus on täällä. Minä, ukot ja huoltomiehet. Mmm.

Loppuviikko kuluukin muun muassa pyykkiä pestessä, tulikalsareita etsiessä (hänelle) ja uuteen kauteen orientoituessa ja hermojen hallintakursseja selaillessa (itselle). Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin ainakin tulelta suojaavat kalsarit löytyvät hyvin marinoituneina syyskuisen kisan jäljiltä jostakin hallin nurkasta käytännöllisesti muovipussiin pakattuna. Ehkäpä laadin loppuviikosta laajemman selonteon kaudenalkuhärdelleistä. Jokaiselle sen lukijalle muffinsi!

Tragediatiistai: Tämän vuoksi ihmiset tilaavat Zalandosta

Viime viikolla ensimmäisen kerran ja eilen toistamiseen lupasin kirjoittaa jotakin etäisesti vakavampaa ja ei ihan niin henkilökohtaista tänään tiistaina. Siispä kirjoitan siitä, kun tilasin vaatteita. Maailmaa syleilevää, siis.

Aloitetaan. Olen viime aikoina yrittänyt kannattaa kotimaisia verkkokauppoja kahdestakin syystä: olisi kiva ostaa kotimaisista kaupoista ja - no, olisi kiva ostaa vaatteita kotimaisista kaupoista. Paikallisen Siwan alati palvelualtista kassaneitiä olen jo ahkerasti työllistänyt zalandopaketeillani, joten välillä voisi olla muidenkin vuoro.

Siispä viikonloppuna koeajoin kaksi verkkokauppaa: Sokos.fi ja Stockmann.com.

Maakuntien (lue: meidän junttien) Stockmann eli Sokos.fi:ssä on ihan kohtuullisen hyvä valikoima vaatteita, kodintarvikkeita ja vaikkapa kosmetiikkaa ja nyt joulunjälkeiset tarjouksetkin ovat ihan kelvollisia. Ostoksista saa vihreän kortin bonusta, jos on tunnistautunut pankkitunnuksilla asiakasomistajaksi. Toimitustavaksi voi valita muun muassa kotiinkärräyksen tai tavaratalosta hakemisen, näistä jälkimmäinen on ilmainen vaihtoehto. Plussaa myös siitä, että sekä arkisin että viikonloppuisin voi chattailla ihan oikean ihmisen eli asiakaspalvelijan kanssa.

Periaatteessa siis kaikki on hyvin. Mutta kun ei ole: esimerkiksi vaatteita ei voi etsiä verkkokaupan valikoimista koon perusteella. Jos olen ymmärtänyt oikein, niin käsittääkseni aika moni asiakas kuitenkin haluaa ostaa ja pukeutua tietynkokoisiin vaatteisiin, joten puute on nolostuttava. Tosiostajan pettymys on käsinkosketeltava, kun mieluisa vaate löytyy mutta lähemmässä tarkastelussa osoittautuu, että sitä on tarjolla tasan neljä numeroa liian pienessä koossa. Toinen pitkänpuoleinen miinus tulee siitä, että verkkokauppa toimii todella surkeasti eli käytännössä ei ollenkaan esimerkiksi tabletilla. Se kävi suorastaan harmittamaan eli ottamaan päähän niin ankarasti, että en tilannut mitään ja menin pois.

Stockmannin kuvittelisi olevan jo hitusen pidemmällä verkkokauppansa kanssa kuin esimerkiksi Sokos, mutta mitä vielä. Valikoimat ovat ihan hyvät (etenkin jos sattuu pitämään samanlaisista vaatteista ja kodintuotteista kuin eiralaiset eläkeläisrouvat ja on varautunut ns. tasokkaaseen hintatasoon). Mutta esimerkiksi kosmetiikkaa ei ole lainkaan myynnissä - miksi ihmeessä ei? No, joka tapauksessa Stockmann.fi:stä tein viime sunnuntaina tilauksen, koska sattui löytymään sopivia alerytkyjä. Ja näin se meni:

1. Toisin kuin Sokos.fi:ssä, Stokkan nettikaupassa vaatteita pystyy hakemaan kokojen perusteella. Paitsi että haku ei toiminut läheskään kaikissa tilanteissa oikein. Harmitti vähän.
2. Kun olin kerännyt virtuaalikärryihini mielestäni (ja etenkin pankkitilini) mielestä tarpeeksi tavaraa, suuntasin kohti kassaa. Ennen kuin pääsin maksamaan, verkkokauppa pyysi minua poistamaan tuotteita, joita ei sitten oikeasti ollutkaan enää varastossa. Kysymys: miksi minun piti ne poistaa, eikö värkin saisi itse tekemään sen? Harmitti vähän lisää.
3. Kun olin naksutellut hähää-ei-näitä-sittenkään-ollut-tuotteet pois ostoskoristani, oli aika rekisteröityä tai kirjautua palveluun. Olen palveluun joskus rekisteröitynyt, joten ei muuta kuin täyttämään kirjautumistietoja - eli muistelemaan, mitkä tunnukset ja salasanat mahtoivat olla. No, naputtelin kolmesti salasanan väärin ja palvelun kärsivällisyys petti - "tunnuksesi on lukittu tunnin ajaksi." Tilulilulii, nyt se on auki ja nyt se todellakin oli kiinni. Harmitti olennaisesti enemmän kuin edellisessä kohdassa.
4. Hetken mietin, että millainen todellisuutta pelkäävä henkilö on rakentanut kyseisen verkkokaupan suojaussysteemit, miten kiukkuista palautetta voisin asiasta lähettää ja millaisia vaihtoehtoisia kirosanoja voisin keksiä asiaan liittyen, mutta koska niin kiivaasti halusin ne huolella ja aikaa säästämättä valitut vaatteet, tein uudet tunnukset miehen nimellä. Ei minua niin vain yksi surkeasti rakennettu verkkokauppa pysäytä!
5. Lopulta pääsin maksamaan ja tällä kertaa valitsin maksutavaksi verkkopankin, mikä osoittautui (sekin) virheeksi hieman myöhemmin.
6. Maksoin ostokset ja unohdin kohdan 1, 2 ja 3 aiheuttamat pulssinnostatukset. Verenpaine palautui normaaliksi ja mieli oli auvoinen, eikä harmittanut paljon yhtään.

Ja nyt kaksi päivää myöhemmin sähköpostiin tuli ilmoitus, että hähää, yhtä trikoopaitaa ei olekaan. Niinpä pitäisi ilmoittaa tilinumero, jonne voivat palauttaa massiivisen 7,90 euron summan. Jos en vastaa postiin mitään, niin sitten rahat tulevat pankkiin kätevänä ja ketteränä maksuosoituksena. No, mitäs maksoin verkkopankilla, enkä muistanut, että tämä on Stockmann. Oikein nokkela verkkokauppias olisi esimerkiksi antanut vielä yhdeksi vaihtoehdoksi hyvitysmahdollisuuden seuraavasta kauppareissusta, johon olisin laiskana ihmisenä todennäköisesti tarttunut ja sillä seuraavalla kerralla tullut ostaneeksi vielä paljon enemmän tavaraa kuin alun perin oli tarkoitus.

Vertailun vuoksi: Zalandon ja monien muidenkin ulkomaalaistaustaisten verkkokauppojen tilausprosessi menee kutakuinkin näin: valitse tuotteet, maksa ne, jää odottamaan pakettia tulevaksi lähikauppaan. Toki näissäkin on omat ongelmansa, mutta voisin melkein luvata, että vähemmän kuin kotimaisissa.

Mutta on tällä nillityksellä oikeasti vakavampikin tausta: jos kotimaiset verkkokaupat takertelevat ihan perusasioissa, käytettävyydessä ja käyttäjäkokemuksessa, ja kehitystahti on hidas, niin rahamme karkaavat vielä pitkän aikaa ihan jonnekin muualle kuin kotimaata hyödyntämään. Ja se on oikeasti huono juttu se.

Satuhäitä, not.

Satuhäät alkaa tänään. Siis se TV2:n klassikkoasemaan kohonnut tosi-tv-ohjelma, joka oli tosi-tv:tä ennen kuin koko käsite keksittiinkään. Vuorossa on jo yhdeksäs kausi. Luvassa on kaikki sama mitä ennenkin: ulkonäöstään huolestunut morsian, tumpeloaskartelijamies, Tallinnasta haetut viinat, kyynelehdittäviä elämäntarinoita, mikkiin rykiviä pappeja ja oikeasti hyvällä ja myös humoristisella maulla valittua taustamusiikkia.

Ysikauden avaavalla pariskunnalla on sama hääpäivä kuin allekirjoittaneella, joten pitäähän tässä muistella hetki omaakin naimishetkeä. Ensiksi niitä ei-niin-Strömsö-hetkiä:

1. Olin flunssassa. Vaatii aikamoista taitoa sairastua keskellä kauneinta - jopa helteistä - kevätkesää. Häiden aattona istuin lääkärissä vinkumassa edes jotain rohtoja. Kaikkien odotusarvojen mukaisesti mikään saamani lääke ei auttanut 24 tunnin aikana, eikä myöskään lääkärin lakoninen toteamus "hyvää hääpäivää nyt sitten vaan".
2. Avoauto hääautona. Hieno idea ja hieno auto, mutta kolme tuntia kampaajalla valmisteltu kampaus ja
super-erikeepperillä kiinnitetyt irtoripset lähtivät ensimmäisen kilometrin aikana kohti pohjoista, itää ja etelää.
3. Paskajäykkänä kuvissa oleminen. Ei todellakaan kannata harjoitella etukäteen säällistä poseeraamista, kun verenperintönä on poikkeuksellisen jäykkä ja pälyilevä suhtautuminen kameroihin ja niiden edessä olemiseen! Toki kuvista tuli meidännäköisiämme tällä menetelmällä. Ilo on niitä katsella vuosikymmentenkin jälkeen.
4. Huomenlahjan muistaminen noin 4,5 minuuttia ennen vihkimistä. Kai sen voi antaa ensimmäisenä hääpäivänä? Tai joskus?

5.Kaikkien häälehtien mukainen alkufiilistely pienehkössä asunnossa, jossa on hääparin (kyllä, näimme toisemme ennen vihkimistä, mikä lisännee epäonnea, mutta otimme silti riskin) lisäksi kaksi bestmania, kaksi kaasoa, yhden bestmanin tyttöystävä, molempien kaasojen miehet, yksi sylilapsi, yksi 4-vuotias, morsiamen vanhemmat ja loppusuoralla myös autonkuljettaja. Näistä vähintään kahdeksan vaihtaa yhtä aikaa vaatteita, meikkaa, puuteroi, asettelee tukkaansa, käy pissillä ja jännäkakalla, huutaa, itkee, pakottaa vaihtamaan vaipat, haluaa jonkun kanssaan leikkimään ja etsii kadonneita kalvosinnappeja ja opettelee solmimaan kravattia asunnossa, jossa on yksi vessa, kaksi makuuhuonetta ja yksi iso peili. Kuohuviinin ja vaahtokarkkien sijaan söimme (ahmimme) Mäkkärin noutoruokaa, kun kukaan ei ollut ehtinyt / pystynyt syömään muuta.

Oikeasti koko päivä oli aikalailla täydellinen näin subjektiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Ja tässä kolme viisi tärkeintä syytä ikään kuin ohjeeksi vaikka perässä tuleville:
1. Laadi vieraslista niin, että joku suuttuu. Silloin todennäköisesti olet valinnut vain omasta mielestäsi tärkeät henkilöt.
2. Hanki ihan oikea bändi ja kieltäydy sillä perusteella kategorisesti kaikista hääleikeistä ja -esiintymisistä. Ja ei, dj ei todellakaan ole sama asia kuin bändi, jossa on ihan oikeita soittimia ja ihan oikeita soittajia. Ainoana riskinä on, että joudut pelkäämään juhlapaikan kattokruunujen putoamista, kun basisti ja kitaristi päättävät soittaa soittimet niskan takana killuen.
3. Syö sitä Mäkkäriruokaa tarpeeksi etukäteen, koska eivät ne pitopöydän antimet kuitenkaan maistu.
4. Hanki ja tarjoile alkoholia tarpeeksi. Sillä on ennenkin tässä maassa korjattu monta asiaa ja niin korjataan myös häissä.
5. Varaudu siihen, että kaikki voi sittenkin mennä hyvin. Että sinulle (no okei, teille) lauletaan alkukesäisesäs aamuyössä sumuisella puusillalla Metallicaa akustisesti tai normaalielämässä käytännössä sietämättömän Anna Puun Sinä olet minä muuttuu yhtäkkiä kauneimmaksi kappaleeksi, jonka olet koskaan kuullut. Jos olisin romantikko, niin saattaisin liikuttua näistä muistoista, mutta nyt tyydyn myhäilemään sille, ettei moisia juhlia tarvitse järjestää ikinä enää.


Huomenna on sitten blogini ensimmäinen tragediatiistai eli kirjoitan syvän ja analyyttisen avautumisen Stockmannin ja muidenkin suomalaisten verkkokauppojen surkeudesta. Siihen asti: hei hei.

Suuri Putous-veikkaus

Keskitalven viihdykkeellinen kohokohta, Putous-tv-ohjelma, alkoi sitten eilen.

Avausjakso oli yllättävän tasokas, sekä sketseiltään että formaatin tärkeimmäksi nousseen osion eli sketsihahmokisan suhteen.Koska toisten tekemisten arvosteleminen on niin helppoa, niin tässä virallinen arvioni tämänvuotisista hahmoista. Ja nimenomaan siinä järjestyksessä, jossa arvioin hahmojen putoavan.

1. Sirkka "Sika" Vainola. Vain yksi kysymys: miksi? Olemassa olevan henkilön näennäisimitointi on ihan liian helppo ratkaisu, eikä nyi suupieliä. Etenkin kun hahmon esikuva ei ole edes erityisen kiinnostava tai samaistuttava henkilö. Aake Kallialan Johannes Virolaisen jälkeen tässä huumorilajissa ei ole tehty erityisiä merkkitekoja, eikä tehdä nytkään. Valitettavasti.

2. Martin Niemi. Jukka Rasila ennakoi, että lähtee taas ensimmäisenä kisasta pois. Nyt povaan hänelle ainakin yhtä lisäkierrosta. Näppärää sanailua, juu, mutta saako patologista enemmän irti? Vähän samaa vikaa kuin taannoisessa Pia Potkassa, joka oli paperilla epäilemättä hyvä idea, mutta käytännössä ei toiminut alkuunkaan.

3. Slaikka Gustafsson. Hei, mitä tapahtui Hirviniemelle? Sketsihahmojen Midaksen kultasormi on tainnut vettyä nuhjuisessa talvessa vai tehtiinkö nyt suoraan ns. messuhahmo, jolla tehdään sopivasti keikkaa seuraavan vuoden ajan. Hahmolla sama vika kuin Sirkka Vainolalla: liian paljon yritetty tehdä imitaatiota tunnetusta iskelmätähdestä, jolloin kohokohdaksi jäi kohtuullisen väsynyt viinanjuontiläppä. Slaikka tosin pystyy tekemään hyvinkin helposti harjakaiset eli kehittyä koko kansan hahmoksi, mutta silloin todennäköisesti nykäistään kaksimielisyyskortti esiin. Kaikenlaisten yleisötapahtumien puolesta toivon, että hahmo putoaa ajoissa.

4. Ymmi Hinaaja. Ymmejä löyty jokaisesta koululuokasta, työpaikalta ja tuttavapiiristä. Siksi hahmolla on tilausta, mutta pisteitä ja kiinnostavuutta vähentää se, että Ymmi voisi olla Armi Toivosen Hefner-Herppeenluoman sisko. Siksi ihmetyttääkin, miksi näin samanlainen suoritus taas. En minä nyt voi sinulle voittajaksi ruveta!

5. Jarmo Heikkinen. Mikkelin Urpola pääsi (jälleen) ansaitsemaansa julkisuuden valoon ja paisteeseen. Heikkis-Jamojakin löytyy monen tuttavapiiristä, joten kaikki ainekset koko kansan suosikiksi ovat mitä ilmeisimmät. Eilen illalla Twitterissä epäilin, josko Heikkisen tie on kulkenut klassisen mikkeliläisen lapsuustaipaleen Nuijan päiväkodista Urpolan kouluun, johon Nieminen vastasi arvoituksellisesti kenties. Katoppahankuuleppahan mitä tästä hahmosta tulee!

Finaalikaksikko: Jäbä Leisson ja Antsku. Jäbä tuntui vetoavan hyvin twitterhipstereihin ja on todennäköisesti myös lasten suosikki (eli tekstariäänestäjien) mitä jäbä duunaa -sanonnallaan. Iina Kuustosen pyllyvako on nyt sekin sitten nähty eli Jäbä on niiiin finaaleissa. Jussi Vatasen Antsku saletisti natsaa, sillä se edustaa kaikkea sitä, mitä Kuustosen Jäbä ei, eli naiseutta, pikkukaupunkilaisuutta, itäsuomalaisuutta ja parisuhteen perusongelmia. Siksi tämä hahmo (joka muuten puhuu raivostuttavan oikeankuuloista imatraa) ei todellakaan romaha, vaan on finaalissa.

Tapahtuiko eilen sitten muuta? Jukurit pääsi pois tappioputkesta ja minä löysin kaupasta työvaatteita. Molemmat harvinaislaatuisia merkkitapahtumia, joten ansaitsevat tulla kirjatuksi myös tänne.

Lindholm rokkaa

Kotiin kannettiin tänään Savonlinnasalin ja Mikkelin teatterin kevätkauden esitteet.

Savonlinnasalin brosyyrissä pisti perinteisten juhatapioiden ja vappukonserttien joukosta silmään Vanhuus rokkaa -niminen konsertti maaliskuulta. Esiintyjiksi on buukattu Heikki Hilander, Laura Voutilainen, Pave Maijanen, Suvi Teräsniska - ja Olli Lindholm. Lipuista saisi alennusta esimerkiksi, jos tilaisi ET-lehteä tai olisi Eläkeliiton jäsen. Kauas on tultu 80-luvulta.

Mikkelin teatterin ohjelmistosta kiinnostaisi ainakin Mielensäpahoittaja ja vierailunäytös Kiviä taskussa, mutta jälkimmäinen Mika Nuojuan ja Martti Suosalon tähdittämät kaksi esitystä ovat tietenkin jo loppuunmyytyjä. Tyydyn stalkkaamaan Nuojuaa siis vain lähikaupassani.

Kotiin kannettiin tänään myös Fazerin suklaarasia, mies toi. Ne eivät jääneet palentumaan autoon kuten kävi taannoin miehen tuomille kukille (jotka myöhemmin paljastuivat anopin hankkimiksi). Viime viikolla ostin paikallisesta kaupasta Fazerin suklaita ison peltirasiallisen ihan vain siksi "kun se rasia ois tosi kiva ompelutarvikkeille". Senhän nyt tietää, miten pitkään rasian sisällön hävittämisessä meni.

Ehkä lopetan suklaan syömisen uudelleen ensi viikolla. Ja iPadilla en yritä ottaa toista kertaa kuvia tähän blogiin. Niin rumia ovat. Ennakkoon ajattelin, että torstaista tulee tässä blogissa tragedia-torstai eli torstaille sattuvissa päivityksissä käsiteltäisiin vain vakavia asioita. Siirrän senkin aloituksen ensi viikkoon. Tai voisihan se olla myös tragedia-tiistai. Mietitään.

Synttäripäivä

Tänään vietetään meillä synttäreitä.

Ei, ei minun eikä miehen eikä edes kavereiden. Vaan pullan. Keittiön pöydällä lasimaljassa olleet pullaviipaleet täyttävät tänään juhlalliset tasan kaksi viikkoa.

Synttärisankari - tai tässä tapauksessa synttärisankarit - ovat ikäisekseen varsin hyvin säilyneitä. Pitkät juhlapyhät hieman kovettivat pintaa (jännä, ettei syöjälle käynyt näin, pikemminkin päinvastoin), mutta väri ja muodot ovat ihan kohdillaan. Ei ylimääräisiä hajuja, värejä tai muutakaan epäilyttävää.

Nämä iloiset kalori-, väriaine-, lisäaine- ja transrasvapommit pääsivät pakkauspussistaan päivänvaloon miehen kartanpitäjän eli kartturin eli purkkiorjan kyläreissun yhteydessä ja kun en ensimmäisen päivän jälkeen niitä ehtinyt (= saanut aikaiseksi) raivata pois, niin ajattelin jatkaa viipaleiden pussinpäällistä matkaa. Kattokaa nyt kuin söpöjä hyö ovat!

Ja kun näyttävät viihtyvän noin hyvin keittiön paraatipaikalla, niin eiköhän jatketa elinaikaa? Tämän myötä voi myös todeta, että Niksi-Pirkan kanelia uunipellille -kotituoksuvinkki on niin menneen kauden muotia - kyllä jokaisen kätevän emännän pöydällä pitää olla melkein tuoretta pullaa!

Kuvassa taustalla on havaittavissa myös Singer, joka ei ole saanut tällä viikolla vielä otettua askeltakaan sekä klassikkojen klassikko, joulukynttelikkö suoraan 80- ja 90-luvun taitteesta, joka odottaa Nuuttia korjaamaan itsensä varastoon. Sen sijaan aion keskittyä Jonas Jonassonin Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi -kirjaan, jonka ostin viikonloppuna kirjakaupasta vain sillä perusteella, että Solsidanin ihana Alex (kai hänellä joku oikeakin nimi on) on ohjannut siitä Ruotsissa juuri elokuvan. Ei voi olla huono. Kunhan pääsen loppuun, lupaan raportoida teoksesta enemmän. Vai onko joku muu ehtinyt jo lukea?

Aimo Nivaskan valinnat

Jääkiekko ei nyt hellitä otettaan Suomesta. Juuri kun ihan vähäsen on alettu toipua sunnuntain junnumestaruudesta, niin tänään sitten pämäytettiin julki Sotshin kiekkojoukkueen valinnat.

Erkka Westerlundin valintoihin minulla ei ole kummoista kommentoitavaa (no, mainitsen vain yhden nimen: Lasse Kukkonen). Enemmän on itse tiedotustilaisuudesta, jota seurailin toisella silmällä ja molemmilla kuulokekorvilla. Tilaisuuden alku oli melkoista keinotekoista vanuttelua ja venyttelyä: ensimmäisten 15 minuutin aikana mikin varressa oli vanhan kunnon Kalervo Kummolan lisäksi Veikkauksen (jota Kale muuten kutsui tuttavallisesti Veikkikseksi) edustaja, jonka pitkänpuoleisesta puheenvuorosta jäi päällimmäisenä mieleen sanapari Porin uimahalli. Ehkä silläkin oli tarkoituksensa, joka valkenee vasta historian myöhemmissä vaiheissa.

Iltapäivällä ruotsalaiset nokittivat omalla olympiakiekkojoukkueellaan ja jos olisin pessimisti, niin siteeraisin Kummeli-suosikkiani valmentaja Aimo Nivaskaa ja toteaisin, että me ollaan hävitty tää peli. Mutta kun en ole, niin en siteeraa.

Nyt meneillään on taas se aika viikosta, kun omaa aika on tarjolla: flunssainen mies häipyi opiskelemaan ja todennäköisesti rakentelemaan ralliautostaan lopultakin ajokuntoista. (Muistammehan yhä, että kauden alkuun on se reilut pari viikkoa aikaa.). Niinpä ajattelin, että on oiva hetki jatkaa ompeluita eli teurastaa taas käyttämättömäksi jääneitä vaatteita uuteen käyttöön (tai ehkä pikemminkin käyttämättömyyteen). Olimme viikonloppuna siskon kanssa myymässä paikallisessa kirppistapahtumassa, joten kotonani on nyt entisten kolmen ikeakassillisen sijaan viisi ikeakassillista ylimääräisiä vaatteita. Harmi, kun kankaiset hiusdonitsit eivät juuri nyt ole muotia.

Niin, tuosta kirppistapahtumasta vielä: yhdellä myyntipöydällä oli siellä tarjolla Tena ladyja - en tullut kysyneeksi, ovatko uusia vai käytettyjä tai että saako sovittaa.

Suomi on uusi ja niin edelleen

Facebookin ja Twitterin perusteella eilisillan ja tämän päivän aikana on ollut suunnilleen yksi mahdollinen puheenaihe ja se on tietysti pikkuleijonien eli poikien (tai no, miehiähän ne jo ovat jopa tällaisen täti-ihmisen mielestä) U20-maajoukkueen jääkiekkomestaruus. Ja sopiihan tuo minulle.

Tunnustan seuranneeni finaalipeliä lähinnä sivusilmällä aina peliaikaan 58.30 asti, mutta siitä eteenpäin yhä intensiivisemmin: siis toisella silmällä telkkaria ja toisella silmällä Twitteriä. Olen melko vakuuttunut, että tovin päästä evoluutio on ottanut huomioon second screenit ja kaikkien katseessa on vahvaa karsastusta. Itse peliä en ala analysoimaan muuten kuin että finaali oli Ruotsin, mutta maalit eivät. Vähän häiritsivät ne pussailevat trekronorfanit, jotka liimautuivat toisiinsa joka kerta, kun boksissa rangaistusta istuvaa leijonanpentua kuvattiin. Annan sen silti anteeksi, sillä he eivät ehkä tienneet, mitä he olivat tekemässä. Ja sitten tänään on häirinnyt se näsäviisastelijoiden lauma, jonka mielestä koko mestaruudella ei ole mitään arvoa, se on väärin hankittu tai sitä on juhlittu väärin tai että miksi aina jääkiekko saa kaiken näkyvyyden kun toi yksikin laji ois paljon parempi. Mutta annan nämäkin tyhmyydet toisille anteeksi. Mestaruus on hieno ja ihana asia. Aina.

Ja sitten henkilökohtaisempaa: tänään oli varsinainen sukulointipäivä. Ensiksi käytiin miehen sukulaistalossa ja sitten tukka putkella ja auton pakoputki punaisena siskoni perheen luona. Näin kymmenen tuntia, 250 kilometriä, kaksi kahvipannua, kolme muffinsia ja kaksi suklaarasiaa myöhemmin voi todeta, että oli erittäin hyvä idea jättää nämä ns. pakolliset (mutta silti kivat, toim. huom.) vierailut viimeiseen mahdolliseen vapaapäivään. Nyt on sitten mukavan rentoutunut olo lähteä kohti tynkätyöviikkoa, pyykit pestynä, koti puhtaana, mieli täynnä kevyitä ja stressaantumattomia ajatuksia. Jep jep.

Tällä viikolla pitäisi ainakin:

Saada nämä kummipojan aavistuksen keskeneräiset pöksyt valmiiksi. Löytyi oiva ja ihana kangas Eurokankaasta ja nykyiset käsityötaitoni riittävät juuri ja juuri lasten perushousujen tekemiseen. Siispä niitä sitten tehdään. Ommeltavana on vielä toinen lahkeensuu ja vyötärö sellaiseksi, että kehtaa lapselle pukea. Vaikka toki housujenpitäjä on onneksi vielä siinä iässä, ettei osaa erityisemmin protestoida. Tädin onni semmoinen!

Kehitellä jotakin uutta ja mullistavaa miehen rallitouhujen tiedottamiseen ja markkinointiin. Olen lupautunut jollakin todella synkällä ja valottomalla hetkellä, että tällä kaudella loistaa niin Facebook-tili kuin Twitter ja Youtubekin (kahta jälkimmäistä ei ole vielä edes perustettu, tiliä siis.). Ensimmäiseen kisaan on toki aikaa vielä kaksi ja puoli viikkoa, joten mikäs hätä tässä. Melkein valmiissa maailmassa. Tähän asti tiimin ovat pitäneet kurissa ja järjestyksessä miehen vanhempien koirat ja hyvin ovatkin. Ei karkaa huoltomies tallilta, ei!

Niin ja sitten tietysti töitä. Mutta ei niistä nyt enempää näin maanantai-iltana, joka tuntuu sunnuntai-illalta.

Nyt se alkaa

Viiden päivän viivyttelyn ja sitkuttelun jälkeen on aika lunastaa oma hiljainen uudenvuodenlupaukseni: uusi blogi. Tai no, uusi ja ensimmäinen.

Miksi kirjoitan? Ensinnäkin siksi, että tykkään kirjoittaa. Ja toiseksi siksi, että nykyisessä työssäni henkilökohtaiset hassuttelut jäävät kovin vähäisiksi. Kolmanneksi siksi, että olen omasta mielestäni riemastuttavan hauska, sykähdyttävän syvällinen ja ällistyttävän analyyttinen ja olisi erittäin suuri synti jättää nämä jakamatta (mot.). Neljäntenä ja toistaiseksi viimeisenä syynä on se, että Facebookissa en jaksa jakaa pidempiä ajatuksiani. Täällä jaksan. Ehkä.

Mitä kirjoitan? Niin, sitä sietääkin miettiä. Ainakin mediasta ja sen ilmiöistä jo ihan siksi, että niiden kanssa telmin päivät pitkät. Omasta elämästäni (pyrin vain likaisiin ja todella likaisiin paljastuksiin),  harrastuksistani ja muusta minua henkilökohtaisesti kiinnostavasta. Hyvin mahdollista siis on, että tämä on Suomen ainoa, ensimmäinen ja todennäköisesti myös viimeinen media-jääkiekko-ralli-käsityö-sisustus-muoti-blogi.

Niin kukas minä olinkaan? Mikkeliläinen mediatyöläinen, lähestulkoon täydellinen aviovaimo, toisinaan kireä mutta hemmotteleva tuplatäti, autourheilun harrastaja, uusherännäinen jääkiekkofani ja todellakin vasta aloitteleva mutta sitäkin innokkaampi käsityöharrastaja. Muun muassa, kuten blogiesittelyssänikin lukee. Sen lupaan, ettei täällä nähdä päivän asukokonaisuus -kuvia.

Ja vielä: blogini nimestä kiitos 5-vuotiaalle kummipojalleni, jonka kanssa olen saanut käydä monipuolisia ja etenkin minua kasvattavia dialogeja. Kuten tämän:
Minä: Hei, nyt sun täytyy ihan oikeasti rauhoittua. Kohta sattuu jotain ja sit ei oo yhtään kiva olla täällä tädin luona yötä. Eikä mummo ja pappakaan tykkää, kun on tollainen meno. Nyt hei pitää oikeasti rauhoittua. On ilta ja kaikkea. Sun pitäis sitä paitsi mennä kohta nukkumaankin. Tuu nyt vaikka hammaspesulle. HEI NYT IHAN OIKEESTI!
Yksinäisen monologin päätteeksi tyyni ja vakaa kummipoika kääntää katseensa minuun tyrmistynyt ilme kasvoillaan ja toteaa: Et nyt ala tommoiseksi.

Eli päätän, että en ala tommoiseksi eli tiukkapipoiseksi niuhottajaksi, vaan jotain ihan muuta. Lupaan, että jo heti seuraavassa blogipostauksessa päästään itse asiaan.