Satuhäitä, not.

Satuhäät alkaa tänään. Siis se TV2:n klassikkoasemaan kohonnut tosi-tv-ohjelma, joka oli tosi-tv:tä ennen kuin koko käsite keksittiinkään. Vuorossa on jo yhdeksäs kausi. Luvassa on kaikki sama mitä ennenkin: ulkonäöstään huolestunut morsian, tumpeloaskartelijamies, Tallinnasta haetut viinat, kyynelehdittäviä elämäntarinoita, mikkiin rykiviä pappeja ja oikeasti hyvällä ja myös humoristisella maulla valittua taustamusiikkia.

Ysikauden avaavalla pariskunnalla on sama hääpäivä kuin allekirjoittaneella, joten pitäähän tässä muistella hetki omaakin naimishetkeä. Ensiksi niitä ei-niin-Strömsö-hetkiä:

1. Olin flunssassa. Vaatii aikamoista taitoa sairastua keskellä kauneinta - jopa helteistä - kevätkesää. Häiden aattona istuin lääkärissä vinkumassa edes jotain rohtoja. Kaikkien odotusarvojen mukaisesti mikään saamani lääke ei auttanut 24 tunnin aikana, eikä myöskään lääkärin lakoninen toteamus "hyvää hääpäivää nyt sitten vaan".
2. Avoauto hääautona. Hieno idea ja hieno auto, mutta kolme tuntia kampaajalla valmisteltu kampaus ja
super-erikeepperillä kiinnitetyt irtoripset lähtivät ensimmäisen kilometrin aikana kohti pohjoista, itää ja etelää.
3. Paskajäykkänä kuvissa oleminen. Ei todellakaan kannata harjoitella etukäteen säällistä poseeraamista, kun verenperintönä on poikkeuksellisen jäykkä ja pälyilevä suhtautuminen kameroihin ja niiden edessä olemiseen! Toki kuvista tuli meidännäköisiämme tällä menetelmällä. Ilo on niitä katsella vuosikymmentenkin jälkeen.
4. Huomenlahjan muistaminen noin 4,5 minuuttia ennen vihkimistä. Kai sen voi antaa ensimmäisenä hääpäivänä? Tai joskus?

5.Kaikkien häälehtien mukainen alkufiilistely pienehkössä asunnossa, jossa on hääparin (kyllä, näimme toisemme ennen vihkimistä, mikä lisännee epäonnea, mutta otimme silti riskin) lisäksi kaksi bestmania, kaksi kaasoa, yhden bestmanin tyttöystävä, molempien kaasojen miehet, yksi sylilapsi, yksi 4-vuotias, morsiamen vanhemmat ja loppusuoralla myös autonkuljettaja. Näistä vähintään kahdeksan vaihtaa yhtä aikaa vaatteita, meikkaa, puuteroi, asettelee tukkaansa, käy pissillä ja jännäkakalla, huutaa, itkee, pakottaa vaihtamaan vaipat, haluaa jonkun kanssaan leikkimään ja etsii kadonneita kalvosinnappeja ja opettelee solmimaan kravattia asunnossa, jossa on yksi vessa, kaksi makuuhuonetta ja yksi iso peili. Kuohuviinin ja vaahtokarkkien sijaan söimme (ahmimme) Mäkkärin noutoruokaa, kun kukaan ei ollut ehtinyt / pystynyt syömään muuta.

Oikeasti koko päivä oli aikalailla täydellinen näin subjektiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Ja tässä kolme viisi tärkeintä syytä ikään kuin ohjeeksi vaikka perässä tuleville:
1. Laadi vieraslista niin, että joku suuttuu. Silloin todennäköisesti olet valinnut vain omasta mielestäsi tärkeät henkilöt.
2. Hanki ihan oikea bändi ja kieltäydy sillä perusteella kategorisesti kaikista hääleikeistä ja -esiintymisistä. Ja ei, dj ei todellakaan ole sama asia kuin bändi, jossa on ihan oikeita soittimia ja ihan oikeita soittajia. Ainoana riskinä on, että joudut pelkäämään juhlapaikan kattokruunujen putoamista, kun basisti ja kitaristi päättävät soittaa soittimet niskan takana killuen.
3. Syö sitä Mäkkäriruokaa tarpeeksi etukäteen, koska eivät ne pitopöydän antimet kuitenkaan maistu.
4. Hanki ja tarjoile alkoholia tarpeeksi. Sillä on ennenkin tässä maassa korjattu monta asiaa ja niin korjataan myös häissä.
5. Varaudu siihen, että kaikki voi sittenkin mennä hyvin. Että sinulle (no okei, teille) lauletaan alkukesäisesäs aamuyössä sumuisella puusillalla Metallicaa akustisesti tai normaalielämässä käytännössä sietämättömän Anna Puun Sinä olet minä muuttuu yhtäkkiä kauneimmaksi kappaleeksi, jonka olet koskaan kuullut. Jos olisin romantikko, niin saattaisin liikuttua näistä muistoista, mutta nyt tyydyn myhäilemään sille, ettei moisia juhlia tarvitse järjestää ikinä enää.


Huomenna on sitten blogini ensimmäinen tragediatiistai eli kirjoitan syvän ja analyyttisen avautumisen Stockmannin ja muidenkin suomalaisten verkkokauppojen surkeudesta. Siihen asti: hei hei.